Tässä se nyt on, kuolema.
Olen antautumassa ihmiskunnan peloista vahvimmalle. Olen valmistellut itseäni kestämään suuria tragedioita elämäni kolme edellistä vuotta. Syy ei päde siinä, että kuolemanuhka olisi realisoitunut vasta tuolloin, koska se on ollut olemassa, aina. Olen kuusivuotias, korkeintaan seitsemän. Noin kolme vuotta sitten aloin ilmeisesti käsittää, mitä on kuolema. En muista, millaista oli olla vaipoissa, mutta muistan vanhempieni varoitukset, syyttävät katseet, kun on ollut tekemäisillään jotain niin vahvaa, että minut ravistellaan itkun partaalle: "Olisit voinut vaikka kuolla!"
Mutta tässä minä olen, sisäinen monologi kumppaninani. En näe mustiin pukeutunutta hahmoa vierelläni, jonka muut yleensä luovat mieliinsä, kun poistuminen on lähellä. Tuijotan peilikuvaani katseeltani peloissani, silmästä silmään. Näen vain itseni, arkisessa asussa. Sotkuiset kiharat laskeutuvat harteille ja minä näen vain kalpeaksi sävyttyvät kasvot ja elämän uhmaa yleensä kiiluneet silmäni.
Niin nuori. Niin urhea, totean itselleni.
Sekuntit kuluvat hitaasti, kun odotan äkillisen kivun valtaavan keuhkot, henkitorven ja kurkkuni. Nielu tuntuu karhealta. Miksei se jo tapahdu?
"Äiti! Isä!" olen huutanut vain minuutteja aiemmin. Olin pian tajunnut, että olen yksin. Totuus tunkeutuu tajuntaani epämiellyttävästi, pakottaen. Hetken paniikissa juoksen portaat keittiöstä alakertaan, ovesta suoraa vasemmalle. Sieltä löydän kokovartalopeilin, josta saatan tarkastella koko olemustani. Minä kuolen pian!
Muutamaa hetkistä aikaisemmin olin tehnyt asioista arkisinta: Täyttänyt vatsaani, tänään ruodoista perkaamattomalla silakalla lisukkeineen. Epärunollista lusikan toistuvaa siirtämistä suuhun enemmän tai vähemmän ahnaasti, sitä se oli. Edellispäivän ruoanjäänteet.
Toisena hetkenä metalli jo kilahti keramiikkaa vasten. Olin noussut järkyttyneenä seisomaan pidellen kurkkuani. Tunsin, kuinka lihakset nykivät ruotoa sussani auttamattomasti juuri sinne, minne sen ei olisi saanut. Vuosien paatos kaikui korvissani: "Siihen voi kuolla, siihen voi tukehtua. Heimlichin ote! Heimlichin ote! Sairaala!" Mutta olen yksin ja tiedän olevani vielä ymmärtämätön ja pieni.
Toista luokkaa on pienen pääni suuri antautuminen. Revahdan nyt peilin edessä epätoivoisesti polvilleni ja julistan olevani valmis uhraamaan vesaksi jääneen elämäni varren. Olisi parempi olla taistelematta ja löytää jonkinlainen viimehetken rauha. En turvaudu jumaliin, enkä ajattele taivasta. Väistämättömän olisi vain tapahduttava, alistuttava hallinan tunteen ulkopuolelle. Astua kaaokseen, kun mieli irtaantuu ruumista. Mihin ajatukset sitten pannaan?
Tunnen itseni hetkeksi tasa-arvoiseksi suurissa taisteluissa uhrautuneiden sotureiden rinnalla. Monet heistä ovat joutuneet olemaan tietoisia kuolinhetkestään raajat irrallaan, verilammikossa kelluen.
Tulen äkisti tietoiseksi jostakin. Tulen tietoiseksi ajasta.
Minuun ei satu ja olen elossa. Olen elossa! Olen elossa, totta tosiaan. Sairaalasarjassa jotain olisi jo tapahtunut: sydänkohtaus, aivoinfarkti, tukehtuminen, tuskanhuuto, stetoskooppi --joten niin sen täytyi olla, en minä kuolekaan. Suljen hetkeksi silmäni ja avaan ne uudestan. Tuijotan edelleen silmiäni, joihin alkaa levitä voitonriemu, riemastunut hymy.
Olen lapsi taas ja elossa. Vain hetkessä alan unohtaa ja vaipua ymmärtämättömyyteen äskeisistä tapahtumista, sillä lapsen mielessä niitä ei koskaan tapahtunut. En voinut kokea kuolevani, koska minä en kuollut. Sen sijaan elän! Eläköön elämä!
Näin helposti suuri elämän ja kuoleman taistelu vaipuu unholaan, ja saapa tuo ajattelemaan: Kuinka monta urheuden hetkeä historia on peittänyt pysyvästi alleen?
H.I.
